Tänä syksynä Turun kirjamessuille - uutuuskirja lapsuusmuistoista

Tänä syksynä suuntaamme Niinan kanssa Turun kirjamessuille julkistamaan sukututkimusprojektimme lopputuloksen; lapsuusmuistoista rakentuvan sukuteoksen "Sukupolvien äänet. Lempiäisten sukuseuran jäsenten lapsuus- ja nuoruusmuistoja". Olemme molemmat vuoronperään koordinoineet kansatieteen oppiaineen ja Lempiäisten sukuseuran yhteisprojektia, jossa on tallennettu osallistavien menetelmien avulla Lempiäisten suvun lapsuus- ja nuoruusmuistoja.

Tutkimuksessa on ollut mukana liuta kansatieteen oppiaineen henkilökuntaa ja opiskelijoita. Kirjaan ovat kirjoittaneet professori Helena Ruotsala, lehtori Timo J. Virtanen ja post doc -tutkija Hanneleena Hieta. Suuren osan leipätekstistä on kirjoittanut opiskelijamme Eija Schwartz, joka jatkaa aiheen parissa myös pro gradu -tutkimuksessaan. Niinan kanssa olemme kirjoittaneet kirjaan tietolaareja, joissa kerrotaan suomalaiseen yhteiskuntaan vaikuttaneista ilmiöistä ja niiden näkymisestä Lempiäisten suvun jäsenten muistellussa arjessa. Lisäksi projektissa oli mukana kansatieteen opiskelijoita, jotka kenttätyöjaksollaan osallistuivat aktiivisesti projektin haastattelupäiviin ja litteroivat haastattelumateriaaleja tutkimuksen käyttöön. Korkeakouluharjoittelija Pauliina Niemi järjesti tutkimusaineiston arkistointia varten valmiiksi ja työsti myös kirjassa julkaistavaa grafiikkaa. Kansatieteestä valmistunut Marianne Mäkinen on ansiokkaasti taittanut laajasti erilaisia kuvamateriaaleja hyödyntävän teoksen. Lempiäisten sukuseura ja erityisesti projektin puuhamiehet Kari Virtanen ja Jorma Lempiäinen ovat työskennelleet vuosia kanssamme hankkeen parissa. Kiitos teille kaikille - onpa ollutkin mukava ja kaikin tavoin onnistunut projekti!

Tällä hetkellä kirja on painossa ja odotamme jännittyneinä lopputulosta. Sukuteos julkistetaan siis Turun kirjamessuilla sunnuntaina 8. päivä lokakuuta. Ohjelmassa on klo 15.00 alkaen paneelikeskustelu (Eino-tila), jossa kerromme projektin vaiheista ja syvennymme suvun lapsuusmuistoihin sekä muistelun tapoihin. Kirjaa tulee myymään Lempiäisten sukuseura nettikaupassaan, mutta sitä voi ostaa tarjoushintaan myös messuilla.

Lyhyt juttu kirjasta löytyy myös oppiaineen Suomi 100 - Arjen teknologiat -sivustolta.



Maija

Arjen teknologiat - 100 vuotta mennyttä ja tulevaa

Turun yliopiston kansatieteen oppiaineessa on viime keväästä asti työskennelty opettajille ja koululaisille suunnattujen sivujen parissa. Halusimme tehdä Suomen 100-vuotisjuhlien kunniaksi jotain kansatiedettä popularisoivaa ja akateemisesta maailmasta ulospäin suuntautuvaa työtä - ja päädyimme rakentamaan arjen teknologioita kansatieteellisen tutkimuksen avulla esittelevän sivuston.

Arjen teknologiat - 100 vuotta mennyttä ja tulevaa -sivusto avattiin maanantaina 10.4.2017. Sen toteuttamiseen osallistettiin koko pienen oppiaineen henkilökunta tutkijoineen ja opiskelijoineen. Mukana sisällöntuottajina ovat siis olleet professorista lähtien kaikki; koko opetushenkilökunta, suurin osa tutkijoista ja perusopiskelijoitamme, jotka tuottivat tekstejä perusopintoihin kuuluvalla Työseminaari -opintojaksolla.

Sivuston avajaisissa esillä oli pienoisnäyttely puhelimista,
jotka ovat kansatieteen lehtorin Timo J. Virtasen kokoelmasta.

Sivuja tullaan päivittämään koko juhlavuoden ajan; suunnittelemme seuraavaa kattavampaa päivitystä syksylle 2017. Tälläkin hetkellä sivuilla on jo mukavasti luettavaa. Sivuston aiheet on jaoteltu viiden teeman alle. Teksejä löytyy teemoista "kotona", "töissä", "liikkeellä", "syömässä" ja "leikkimässä". Lisäksi tekstit kattavat koko Suomen 100-vuotisen historian ja osa teksteistä suuntautuu myös tulevaisuuteen. Tekstien ja kuvien lisäksi sivuilta löytyy videoita, joissa kansatieteen tutkijat kertovat omista tutkimuskohteistaan. Sivuilla on myös hyödynnetty esimeriksi Finna-palvelua sekä YLEn Elävää arkistoa. On ollut hienoa huomata, miten paljon mielenkiintoisia aineistoja on esimerkiksi museoista tuotu avoimeen käyttöön!

Sivut löytyvät siis osoitteesta: http://arjenteknologiat.utu.fi/. Toivomme koulujen innostuvan kokemusten kirjaamisesta sivujen teemoihin liittyen. Sivujen kautta voi myös tilata vierailevan kansatieteilijän käymään koulussa.

Kiitän lämpimästi koko työryhmän puolesta kaikkia hankkeeseen osallistuneita ja erityisesti tutkimusavustaja Marianne Mäkistä, joka viimeisteli työn tulokset näyttäväksi sivustoksi! On suunnaton ilo työskennellä taitavien ja motivoituneiden kansatieteilijöiden kanssa. KIITOS teille kaikille!

Maija

Saarihyppelyä

Tätä kirjoittaessani on kulunut reilu nelisen viikkoa siitä, kun istuin Turun yliopistossa Janus-salissa kuuntelemassa jatko-opiskelijakollegani Päivi Roivaisen väitöstilaisuutta. Näiden akateemisten tilaisuuksien seuraaminen hieman jännittää, saa juhlalliselle mielelle ja ennen kaikkea innostaa.  Jännittäviä seurattavia ne ovat paitsi väittelijän ja vastaväittäjän vuorovaikutuksen rakentumisen näyttämöinä myös siksi, että ne muistuttavat siitä polusta, joka on tullut itsekin valittua. Jossakin vaiheessa tulee olemaan oma vuoro astua yleisön eteen väittelijän roolissa. Tilaisuudet saavat myös juhlalliselle mielelle – ja nyt en tarkoita pelkästään illalla mahdollisesti odottavaa karonkkaa, vaikka myönnän kyllä, että on ihanaa päästä tuttujen kanssa viettämään iltaa ja nauramaan muutaman vuoden elinikää lisää. Juhlallisuutta niin väitöstilaisuuteen kuin karonkkaankin tuovat tietyt akateemiset muodollisuudet, jotka kaavamaisuudestaan huolimatta muodostavat juuri akateemisten tilaisuuksien erityislaadun.


Väitöstilaisuudet itsessään siirtävät ajatukset pois oman tutkimusaiheen kanssa rämpimisestä siihen vaiheeseen, jossa väittelijä on hoitanut homman hienosti maaliin ja on nyt kertomassa työnsä tuloksista. Tämä jos mikä innostaa ja luo uskoa siihen, että tutkimuksen suolla kannattaa rämpiä vaikka tekeminen tuntuisikin välillä Iisakin kirkon, tai nykyilmaisuna sanottuna, Länsimetron rakentamiselta. Maalissa odottaa oma valmis tutkimus – ja okei, se karonkka!


Päivin tutkimus ”Puettu lapsuus. Löytöretkiä lastenvaatteiden saarille” käsitteli moniaineistoisen tutkimuksen haasteita ja mahdollisuuksia sekä sitä, miten lastenvaatteita materiaalisen kulttuurin yhtenä ilmentymänä voidaan tarkastella useista näkökulmista. Näillä aineistojen ja näkökulmien saarilla tutkijan on osattava navigoida ja pitää kompassinsa kunnossa. Tämä kaikki sai minut ajattelemaan niitä kaikkia saaria, joiden välillä liikumme, emme ainoastaan tutkimusta tehdessämme vaan myös muussa elämässämme. Tutkimuksen saaret voivat olla joskus hyvinkin kaukaisia oman elämämme saarien kanssa, toisaalta niissä voi olla yhtäläisiä piirteitä tai ne saattavat olla myös yksi ja sama saari. Oman aiheeni valinnan johdosta olen itse kulkenut tutkimukseni kanssa saarilla, joilla on yhtäläisiä piirteitä oman elämäni saarien kanssa – maaseutua, kylätoimintaa, yhdessä tekemistä. Liekö horisontissa siintänyt tuttuus sitten houkutellut vai mikä, en tiedä, mutta sille tielle kompassini aikanaan johti.

Porvoon ja porvoolaisuuden ulkoinen identiteetti rakentuu vahvasti vanhan
kaupungin varaan. Kulttuurimaisemaa syksyltä 2016.
Kuva: N. Koskihaara  

Viimeisen vuoden aikana olen päätynyt saarille, jotka olivat itselleni tulleet tutuiksi aiemmin vain tutkimukseeni haastattelemieni ihmisten kertomuksissa. Niissä kerrotut tarinat muutoista uusille paikkakunnille yli maakuntarajojen, pitkähköt työmatkat ja kulkeminen kodin ja lapsuuden paikkakunnan välillä, sekä näille tarinoille kerrotut merkitykset ovat avautuneet itselleni uudella tavalla sen jälkeen, kun perheemme päätti noin vuosi sitten muuttaa Raisiosta Porvooseen. Olen uudella tavalla miettinyt kotiseudun ja kotipaikan merkitystä omassa elämässäni ja sitä, mistä kotiseututunne omalla kohdallani lopulta muodostuu. Myös työni Keskustan ja maaseudun arkistossa Helsingissä on uusi saari, joka on saanut minut ajattelemaan tutkimusaihettani uudesta näkökulmasta, ja tuonut monipaikkaisuuden osaksi omaa arkielämääni aivan uudella ja konkreettisella tavalla.

Näihin uusiin saariini tutustumisella ja niissä elämisellä uskon olevan oman ja ehdottomasti positiivisen vaikutuksensa myös siihen saareen, joka tällä hetkellä odottaa minua tutkimuksen muodossa tietokoneeni uumenissa.     

Niina

Takana muutosten vuosi, edessä tutkimusten valmistuminen

Kulunut vuosi on ollut hyvin hiljainen tässä blogissa. Se johtuu pitkälti siitä, että jokaisella meistä on ollut omia kiireitämme, emmekä ole ehtineet suunnitella kirjoittamisvuorojamme saatikka sitten järjestelmällisesti tuottaa päivityksiä. Niina on siirtynyt arkistoalalle, Keskustan ja maaseudun arkistoon, ja muuttanut myös perheineen pääkaupunkiseudulle. Väitöskirjatyö jatkuu hänellä tällä hetkellä työn ohessa. Kirsi sai loppuvuodesta lapsen ja on toistaiseksi äitiyslomalla. Itse taas työskentelen tällä hetkellä Turun yliopiston kansatieteen oppiaineessa yliopisto-opettajana; työnkuva on muuttunut opetuskeskeisemmäksi ja opetustoimen ohessa toimin myös muun muassa erilaisten hankkeiden parissa. Pieni ja kiinteä työyhteisömme on kokenut muutoksia ja blogiyhteisömme on ainakin toistaiseksi hajaantunut erilaisten elämänvaiheiden takia. Pohdimme nyt blogimme tulevaisuutta, kokonaan emme sitä kuitenkaan haluaisi kuopasta.

Jokainen meistä on vuoden aikana kuitenkin päässyt muutaman askeleen lähemmäksi väitöskirjan valmistumista. Samalla aikataulut ovat kiristyneet, sillä varmasti jokainen meistä haluaisi työnsä valmistuvan seuraavan parin vuoden aikajänteellä. Tämä tarkoittaa sekä työ- että perherintamalla poikkeuksellisen tiukkaa työskentelyvaihetta, jonka haasteet ovat realisoituneet läheisimpien kollegoiden ponnisteluja seuratessa. Syksyllä juhlimme Jussi Lehtosta, joka reilun 10 vuoden uurastamisen jälkeen väitteli maaseudun liikkuvien palveluiden tulevaisuuksista. Jussin väitöskirja on ensimmäinen kansatieteellinen väitöskirja, jossa on selkeä tulevaisuudentutkimuksellinen ote. Tämän työn valmistuminen antaa meille muillekin toivoa; työ on mahdollista saada valmiiksi muiden töiden ohella ja perheen aiheuttamien paineiden puserruksessa, vaikka siltä ei aina tuntuisikaan...

Nyt joulun pyhinä on aikaa rauhoittua - tai ainakin minun tapauksessani uppoutua kirjoittamiseen, omaan tutkimukseen. Se ei varsinaisesti ole lomaa, mutta silti henkisesti se merkitsee rauhoittumista, keskittymistä ja pysähtymistä yhden asian ja yhden tehtävän pariin. Itse kirjoitan työtä lasten peuhatessa ja koirien leikkiessä jaloissa. Joku toinen saattaisi tarvita hiljaisuutta ja keskittymisrauhaa - minulle taas työskentely juuri tällä tavoin edustaa rauhaa ja rauhoittumista. Kirjoitan puoli tuntia tai tunnin, pelaan lautapelejä, lueskelen satuja, keskustelen - ja jälleen kirjoitan hetken tuotteliaasti ja keskittyneesti. Tällaisia rauhallisia ja keskittyneitä hetkiä toivon myös blogimme lukijoille, juuri sellaisessa muodossa, missä nautitte niistä eniten. Hyvää vuoden vaihdetta kaikille!

Maija

Tutkija työssään: saarelta saarelle sillin vanavedessä

Vaikka joulukin on jo juhlittu ja tammikuu jo pitkällä, on nyt minun aika muistella kesää.

Kesä on mitä oivallisinta aikaa tehdä kenttätöitä, erityisen onnekasta on, jos kenttänä on Turun saaristo. Koska itsekin olen saariston asukki, antoivat kesäkuun muutamat lämpimät päivät erityisen hyvän syyn ottaa koko perhe mukaan kotiseutumatkailuun ja suunnata Rymättylään saariston rengastietä pitkin.  Nauvon vierasvenesatamasta pääsee hyppäämään yhteysaluksella Seilin saaren kautta Rymättylän Hankaan. 

Yhteysalus m/s Östern lähtee Nauvon vierasvenesatamasta. Kuva: Kirsi Sonck-Rautio 2015

Seilin saari on tietysti itsessään jo tutustumisen arvoinen paikka, mutta tällä kertaa emme ehtineet tekemään perusteellista saarihyppelyä.  Menimme siis perille asti. Merimatkalla onnistuin bongaamaan elämäni ensimmäisen merikotkan.  Tähän havaintoon konkretisoituu hienosti merikotkakannan toipumismatka, sillä lapsuuteni saaristossa ei merikotkia näkynyt kuin harvinaisuutena. Nykyään näitä ”lentäviä räsymattoja” näkee huomattavasti useammin jos vain hoksaa tiirailla taivaalle. Toinen lintuhavainto oli merimetsojen valtava määrä, seikka, josta kalastajat puhuvat tuon tuosta. Ei ihme, jos kalastajien saaliit katoavat parempiin suihin. 

Hankasta matkaa Rymättylän kirkonkylälle on vielä toistakymmentä kilometriä. Pyöräilijöitä näkyi matkalla todella paljon. Saariston rengastie vaikuttaa olevan hurjan suosittu. Hyvä niin.  

Mutta sitten töihin. Muun perheen leikkiessä rannalla  suuntasin oman kulkuni kohti Rymättylän kotiseutumuseota, jossa museonhoitaja esitteli minulle paikkoja.  Rymättylän kotiseutumuseon toiminta on Rymättylä-seuran vapaaehtoisten varassa, mutta kotiseuturakkaus näkyy paikan toiminnassa. Toinen erityisen hieno esimerkki paikallisten vapaaehtoisten aktiivisuuden merkityksestä on Silliperinnekeskus Dikselin syntykertomus, mutta palataan siihen myöhemmin.

Rymättylän museosta. Kuva: Kirsi Sonck-Rautio 2015

Rymättylän kotiseutumuseo on pystytetty entisen Maskulaisten tilan alueelle, ja vanha tilan päärakennus on osa museota. Kalastuksen merkitys paikallishistoriassa on itsestään selvä, eikä se jää piiloon museossakaan. Kotiseutumusella on oma pysyvä erikoisnäyttely talvinuottakalastukselle. Hallista löytyy esineistöä, pienoismalleja ja vanhoja lehtiartikkeleja. 

Nuotanvetovälineistöä Rymättylän museossa. Kuva: Kirsi Sonck-Rautio 2015

Lisää talvinuottaukseen liittyvää materiaalia löytyy Aahollista, Maskulaisten tilan uudesta päärakennuksesta, joka nykyään toimii eräänlaisena seurantalona. 

Aaholli. Kuva: Kirsi Sonck-Rautio 2015

Aaholli viittaa talvinuottakalastukseen ja henkilöön jolla oli oma tärkeä tehtävänsä tynnyrien ja uittomiesten välissä nuotalla.  Aahollista löysin näyttelyn, joka on pystytetty legendaarisen ja jo edesmenneen nuottakuninkaan, Koivuniemen Jannen muistoksi. Näyttely oli pieni ja vaatimaton, mutta todella arvokas, sillä se on varmasti ainutlaatuinen. Tavallaan näyttely pitää sisällään sen mitä on jäljellä siitä nuottakuninkaan perinteisestä ekologisesta tiedosta jota itsekin tutkin. Nuottakuninkaat tunsivat meren ja silakan liikkeet paremmin kuin kukaan muu. He olivat arvostettuja yhteiskunnan jäseniä ja omanlaisiansa tiedemiehiä. Koivuniemen Jannekin tuli tunnetuksi myös sääennustuksistaan. Valitettavasti kyseisen nuottakuninkaan tiedot kuolivat hänen mukanaan, sillä Janne ”tykkäs pitää tietonsa karvalakkinsa alla”, kuten eräässä lehtijutussa mainitaan. 

 

Seuraavan kenttätyömatkan Rymättylään tein tylsästi autolla, mutta muuten reissu oli aivan yhtä mielenkiintoinen.  Tälläkin kertaa vierailu oli kalastushistoriaan pahasti kallellaan, sillä kohteenani oli Röölän rannassa sijaitseva Silliperinnekeskus Dikseli. 

Silliperinnekeskus Dikseli Rymättylän Röölän rannassa. Kuva: Kirsi Sonck-Rautio 2015

Diskeli on perustettu vanhan Boyn sillitehtaan tiloihin ja se on pystytetty käytännössä täysin paikallisin talkoovoimin.  Täälläkin sain yksityiskierroksen, ja vaikka tila oli pienehkö, aikaa vierähti kaksi tuntia. Silliperinnekeskuksen näyttelyt kertovat pääosin ajasta, jolloin silliteollisuus Rymättylässä oli kukkeimmillaan. Rymättylällä oli jopa oma sillilaivastonsa, joka seilasi Islantiin sillipyyntiin. 

Sillityöläiset työn touhussa. Kuva: Kirsi Sonck-Rautio 2015

Koneellista apua. Kuva: Kirsi Sonck-Rautio 2015

Rymättylän ja Islannin väliltä löytyy muitakin yhtymäkohtia, sillä Rymättylän sillitehdas päätyi islantilaisten käsiin ja olihan perinnekeskuksen avaamassakin Islannin suurlähettiläs Elin Flygenring.

Kenttätyöt tuovat lähes poikkeuksetta uutta inspiraatiota jo pitkäänkin tehtyyn tutkimukseen, ja niin kävi tälläkin kertaa.  Reissullani kuulin nimittäin Islannin erittäin hienosta sillimuseosta.  Rymättylän sillilaivaston miehistöt viettivät usein aikaansa Islannin satamissa. Mieleeni nousivat heti tutkimuskysymykset siitä, millaista on ollut rymättyläläisten ja islantilaisten kollegoiden vuorovaikutus, ja kuinka vieraiden kalastajien läsnäolo islannin satamakaupungeissa on vaikuttanut paikallisiin. En voinut uskoa onneani kun kuukautta myöhemmin kuulin Islannissa, vain 100km sillimuseosta järjestettävästä konferenssista.  Sain yhdistettyä opintomatkan Pohjois-Islannin kalastajakylään ja Pohjoismaiden maaseutututkijoiden konferenssin ja kenttätyöt laajenevatkin todella yllättävään suuntaan.  Tämä matka onkin sitten edessä toukokuussa, silloin siis siitä lisää.

Tulevaisuuteen suuntautuvaa kylätoimintaa Varsinais-Suomessa

Lähdimme isommalla porukalla juhlistamaan 15 vuotta täyttävää Varsinais-Suomen Kylät yhdistystä Vehmaalle, Vinkkilän vanhaan elokuvateatteriin Kuva Tähteen. Mukana olivat allekirjoittaneiden lisäksi tutkijat Maija Lundgren, Kirsi Sonck-Rautio ja Jussi Lehtonen. Meistä jokainen puhui omien tutkimuksiensa kautta kylätoiminnasta ja erityisesti sen tulevaisuuden näkymistä. Ennen luento-osuuksia katsoimme hauskan, tulevaisuuteen kurkistavan videon ”Rural Fiction – Varsinais-Suomen kylät ry 2030”. Yhdistyksen facebook-sivuilta löytyy myös lyhyt videokooste juhlista ja pp-esityksemmekin pitäisi yhdistyksen sivuille tulla esille lähiaikoina. Juhla oli oikein lämminhenkinen ja keskusteleva tapahtuma, ihan yhdistyksensä näköinen!

Viime kesän kylätoimintapäivillä seikkailtiin luontopoluilla. Puussa kiipeily sujuu nykylapsiltakin! Kuva: Niina Koskihaara.

Tässä blogitekstissä pureudumme hiukan syvemmälle maakunnallisesti organisoituun kylätoimintaan. Varsinais-Suomen Kylät ry perustettiin vuonna 2000 kutakuinkin yhtä aikaa Uudenmaan Kylät ry:n kanssa. Muihin maakuntiin kylätoiminnan maakunnalliset katto-organisaatiot oli perustettu jo aiemmin 1990-luvulla. Yhdistyksen perustaminen viimeisten joukossa kuvastelee varsinaissuomalaisten kylien asemaa ja sijaintia lyhyiden välimatkojen ja keskuskaupunkien läheisyydessä. Vaikka täkäläisten kylien tilanne poikkeaa huomattavasti pohjois- ja itäsuomalaisten kylien olosuhteista, on kylätoiminnan paikallisella ja maakunnallisella aktiivisuudella oma tärkeä sijansa myös varsinaissuomalaisten maaseutualueiden elinvoiman ja viihtyisyyden edistämisessä.  Kylätoiminnalla pystytään vaikuttamaan muun muassa siihen, että kaikkien palveluiden ja tapahtumien ei tarvitse tapahtua aina kaupungeissa tai keskuksissa. Maakunnallisen kylätoiminnan myötä Varsinais-Suomessa on 15-vuoden aikana toteutettu lukuisia hankkeita ja edistetty ja tuettu paikallista sekä valtakunnallista kylätoimintaa koulutuksen, tapahtumien ja laaja-alaisten yhteistyöverkostojen kautta. Käytännössä tätä laajaa toimintaa yhdistyksessä toteuttavat kyläasiamies ja kyläkehittäjä. 

Elinvuosissa mitattuna teini-ikään ehtineessä yhdistyksessä on vuosien varrella muodostunut myös vakiintuneita tapahtumia, joita toteutetaan säännöllisin väliajoin. Yksi tällainen on vuosittain järjestettävä Varsinais-Suomen kylätoimintapäivä. Tapahtuman yhteydessä julkistetaan Vuoden kylä, joka valitaan ennalta määrätyn teeman ja kilpaan hakemuksensa lähettäneiden kylien joukosta. Vuonna 2015 vuoden kylää haettiin teemalla Tulevien sukupolvien kylä ja voiton vei Pyhämaan Luoto. Ensi vuonna kylätoimintapäivää vietetään täten Pyhämaalla, sillä voittanut kylä sitoutuu järjestämään seuraavan vuoden kylätoimintapäivän.

Lintutornin huipulta pääsi ihailemaan varsinaissuomalaista maisemaa. Kuva: Niina Koskihaara.

Kuluneen vuoden kylätoimintapäivää vietettiin elokuussa Mynämäellä Asemanseudun kyläyhdistyksen järjestämänä. Meistä blogin kirjoittajista Niina pääsi nauttimaan tapahtumasta viime kesälle epätyypilliseen tapaan aurinkoisessa hellesäässä. Kyläjuhlan osallistujille oli järjestetty aluksi tutustuminen kylän ympäristöön sightseeing -bussin kierroksella, jonka aikana opas kertoi kylän historiasta ja reitin varrella nähdyistä luonnon- ja rakennetun ympäristön paikoista. Nähtävyyksien katselukierroksen jälkeen pääsimme kiertämään luontopolkua, jonka varrelle oli järjestetty alueeseen liittyviä tietopisteitä. Yksi kohokohta reitillä oli lintutorni, jonka huipulta sai ihailla laajalle aukeavaa varsinaissuomalaista maisemaa. Luontopolun jälkeen laskeuduimme Mynäjoen rantaan ja ruuhen kyytiin, jolla jatkettiin matkaa varsinaiselle juhlapaikalle Mynämäen asemanseudun koulun pihamaalle. Asemanseudun kyläyhdistykselle Vuoden Kylä-titteli oli myönnetty vuotta aiemmin Hyvinvointia ja voimaa lähiympäristöstä -teemalla, ja tämä näkyi myös päivän ohjelmassa. Paitsi ympäristön merkitys myös erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten kohtaaminen ja kanssakäyminen tuottavat hyvinvointia, ja tätä teemaa juhlassa tuotiin monin esimerkein esille. Myös kyläkoulun oppilaiden kanssa oli valmisteltu monenlaista ohjelmaa musiikkiesityksistä aina Mynäjoen ylittävän kävelysillan avaamiseen, jonka lapset olivat koristelleet omin runoin ja käsitöin.

Koristeltu kävelysilta. Kuva: Niina Koskihaara.

Kylätoimintapäivien merkitys vierailijan näkökulmasta on se, että uuteen, itselle vieraaseen tai ehkä joskus tuttuunkin kylään ja sen alueeseen pääsee tutustumaan kylän ympäristöä aistien ja tietoa saaden. Ja mikä vielä tärkeämpää, tapahtuma antaa hyvän syyn kerrankin pysähtyä ja käydä oikeasti tutustumassa kylään ainaisten "pitäisi käydä" -ajatusten sijaan. Kylän omien asukkaiden kohdalla tällaiset tapahtumat ovat omiaan luomaan yhteisyyden tuntua siitä yksinkertaisesta syystä, että yhteiset kokemukset ja niille rakentuvat muistot toimivat yleensä parhaina yhteishengen nostattajina. Varsinais-Suomen Kylät ry:n toiminnan merkitys tällaisten tapahtumien taustavaikuttajana ja kylätoiminnan kannustajana muun muassa Vuoden Kyläteko -palkinnon myöntäjänä, kertautuvat moninkertaisina hyötyinä kylille, niiden asukkaille, mutta myös meille muille. Mainitut hyödyt ovat aineellisia, sosiaalisia ja henkisiä – siis myös mitattavissa ja myöhemmin todennattavissa olevia tekijöitä. Niinalle kylätoimintapäivistä jäi hyväntuulisia muistoja, uusia kokemuksia ja tietoa – toisin sanoen elämys, joiden tuottamista erityisesti matkailupalvelujen yhteydessä korostetaan.

Onnittelemme lämpimästi 15-vuotiasta yhdistystä ja toivotamme menestyksekästä jatkoa toiminnalle,

Niina ja Maija

Kulttuuriperintökonferenssin antia Australian Canberrasta

Huhtikuun keväinen aurinko paistaa jo kirkkaasti ja leskenlehdet sekä krookukset nousevat esiin sulaneen maan alta. Kääntäkäämme katseet vielä hetkeksi viime joulukuun 2014 tunnelmiin. Tällä kertaa blogissamme esiintyy vieraileva tähti, Turun yliopiston tohtoriohjelma Junossa työskentelevä kansatieteilijä, Maija Lundgren. Maija  tutkii valmisteilla olevassa väitöskirjassaan suomalaista kyläasiamiesjärjestelmää ja kyläasiamiesten asiantuntijuuden rakentumista. Tutkimuksessa nousee esille kyläasiamiesverkoston merkitykset ja asema suomalaisen maaseudun yhteiskunnallisten muutosprosessien ja paikkaperustaisen kehittämistyön rajapinnoilla.

     

Suomalaisen kansatieteilijän silmissä eteläisellä pallonpuoliskolla sijaitseva Australia näyttäytyy vieraana, kiehtovana ja eksoottisena mantereena. Yhdessä jakamamme kiinnostus kulttuuriperintöä ja sen tieteellistä teoretisointia kohtaan johti tapahtumarikkaiden vaiheiden kautta siihen, että osallistuimme joulukuun alkupäivinä 2014 Canberrassa, Australiassa ACHS:n (Association of Critical Heritage Studies)järjestämään konferenssiin. Tähän ACHS:n toiseen kansainväliseen konferenssiin saapui eri puolilta maailmaa noin kolmesataa eri alojen tutkijaa. Association of Critical Heritage Studies – verkoston edellisen konferenssin pitopaikkana oli vuonna 2012 Kööpenhamina, ja seuraavan konferenssin isäntämaana toimii vuonna 2016 Kanada.  

Maijat Canberran näköalatasanteella.

Universaalia kulttuuriperintöä palmujen alla

Häikäisevän kirkas aurinko ja Australian alkavan kesän lämpö ottivat meidät syleilyynsä Sydneyssä, josta matkasimme linja-autolla kohti Australian hallinnollista pääkaupunkia ja konferenssipaikkaa, Canberraa. Arkkitehti Walter Burley Griffin visioima Canberra esittäytyi paikan päällä poikkeuksellisen järjestelmällisenä kaupunkina, josta päällimmäisenä välittyi turvallisuus, siisteys ja hallintorakennusten sekä historiallisten paikkojen, museoiden ja ympäröivän luonnon muodostama,  tarkkaan suunniteltu kaupunkikuva. Kulttuuriperintötutkimuksen piirissä vaikuttava professori Laurajane Smith emännöi ympäri maailmaa saapuneita konferenssivieraita, jotka osallistuivat keynote-esitelmiin ja työryhmäsessioihin Australian kansallisen yliopiston (Australian National University, ANU) kampusalueella.  

Konferenssivieraita ANUn kampusalueella.

Kampusalueen kasvillisuutta.

Konferenssin teki erityisen kiinnostavaksi sen kriittinen näkökulma kulttuuriperinnön tutkimukseen; konferenssin kutsu oli kirjoitettu manifestin muotoon haastaen tutkijoita venyttämään omia käsityksiään kulttuuriperinnöstä ja kritisoiden nationalismin, imperialismin, kolonialismin ja elitismin kuorruttamaa konservatiivista tapaa lähestyä kulttuuriperintöön liittyviä kysymyksiä. Osa kriittisistä äänenpainoista vaikuttaa Suomen näkökulmasta katsottuna ehkä kaukaa haetuilta, mutta myös omasta kulttuuristamme löytyy marginaalisuutta - ilmiöitä ja asioita, elämäntapoja ja tapahtumia, joihin tutkimus ei ole ulottunut. Kulttuuriperinnön vahva kytkös vallankäyttöön on nykymaailmassa konkreettista todellisuutta ja konferenssin tarkoituksena olikin nostaa esille sellaisia kysymyksiä, jotka voivat olla epämukavia ja haastavia, niin tutkijalle, tutkittaville kuin ympäröivälle yhteiskunnallekin.

Konferenssissa olivat vahvasti esillä myös tutkijat Aasiasta, erityisesti Kiinasta, ja olikin todella mielenkiintoista kuulla ajankohtaisia tutkimusaiheita ja näkökulmia, jotka ovat rakentuneet länsimaiselle kulttuuriperintökäsitykselle vieraista lähtökohdista. Joissakin esitelmissä esille nousi myös kriittisiä äänenpainoja Kiinan valtion politiikalle käyttää kulttuuriperintöä imperialistisen Kiina-kuvan rakennusaineena.  

Unohtamisen ja tuhon, digitaalisen teknologian ja asiantuntijuuden välimaastoissa

Merkille pantavaa oli, että kulttuuriperinnön tuhon ja unohtamisen teemat olivat voimakkaasti konferenssissa läsnä. Esitettiin, että tutkimuksessa on panostettu muistamisen menetelmien kehittämiseen, mutta keinoja ja työvälineitä unohtamiseksi ei ole kehitetty. Miten kulttuuriperintötyö voisi auttaa unohtamaan, millaisissa yhteyksissä unohtaminen voi ylipäätään nousta merkityksellisemmäksi kuin muistaminen? Myös autenttisuuden ja uudelleen rakennetun menneisyyden käsittely oli erilaista jo lähtökohtaisesti, kun sitä pohti esimerkiksi tsunami – tuhojen alueelta tullut tutkija.  Monissa työryhmien esityksissä tarkasteltiin tulevaisuudentutkijaa kiinnostavia asioita kuten esimerkiksi digitaalisen teknologian mahdollisuuksia osallistavuuden ja avoimuuden periaatteiden kautta. Erityisen kiinnostava tutkimus on käynnistymässä Englannissa, jossa tutkitaan tulevina vuosina kulttuuriperinnön vaihtoehtoisia tulevaisuuksia: "Assembling alternative futures forheritage".  

Erityisen mielenkiintoinen teema ACHS:n järjestämässä konferenssissa oli lisäksi asiantuntemuksen sekä kulttuuriperinnön välisiin suhteisiin linkittynyt keskustelu. Asiantuntijuus-diskurssia käsiteltiin laajasti lähestymällä aihetta muun muassa tutkijoiden tutkimuskohteeseensa liittyvän sitoumuksen tai velvoituksen sääntöjä tarkastelemalla. Esityksissä havainnollistettiin osittain jopa hämmentävällä tavalla sitä, kuinka tutkimustehtävissä toimivien henkilöiden asiantuntijuutta, tietoa ja tutkijoiden valta-asemaa saatetaan vastaavasti eri puolilla maailmaa (esimerkiksi Sudanissa) tehtävissä etnografisissa ja arkeologisissa tutkimusprojekteissa tietoisesti tai tiedostamatta käyttää väärin.

Australian ollessa tämänvuotisen konferenssin isäntämaana nousi kysymys alkuperäiskansojen asemasta, heidän menneisyydestään ja  merkityksestä australialaiseen kulttuuriperintöön. Monissa konferenssin lukuisista sessioista analysoitiin ja tulkittiin kulttuuriperintöä heijastaen sitä muun muassa autenttisuuden, monitulkintaisuuden, luotettavuuden, todenmukaisuuden sekä pyhyyden käsitteisiin. Canberrassa järjestetty konferenssi olikin kaiken kaikkiaan intensiivinen, nopeatempoinen ja hengästyttävän tiukka paketti tieteellistä tulkintaa, kritiikkiä ja laaja-alaista analyysiä kulttuuriperinnön monimuotoisista ulottuvuuksista.

Harbour Bridge, Taronga Zoo ja Pähkinänsärkijän lumous

Näkymiä kirjastosta Sydneyssä.

Must see - Powerhouse Museum Sydneyssä.

Massiivinen Harbour Bridge.

Tiukasti aikataulutettujen konferenssipäivien jälkeen meillä oli vielä ainutlaatuinen tilaisuus tutustua ennen Suomeen palaamista muutaman päivän ajan Sydneyn henkeäsalpaavan upeisiin nähtävyyksiin, hämmästyttävään kaupunkiarkkitehtuuriin sekä australialaiseen rentoon ilmapiiriin. Sydneyn historiallisesta ja vaikuttavasta menneisyydestä kertoivat omaa tarinaansa lukuisat patsaat, muistomerkit ja suihkulähteet kaupungin keskustassa ja puistoissa. Alun alkaen Britannian rangaistusvangeille perustetusta siirtokunnasta onkin vuosisatojen aikana muodostunut monikulttuurinen metropoli huikean kauniin luonnon ja Australian kaakkoisrannikolla sijaitsevan Tasmanianmeren äärellä. 

Jouluista tunnelmaa Sydneyssä.

Joulun henkeä ostoskadulla. 

Katunäkymää Sydneystä.

Kävellessämme suurkaupungin kaduilla ja kujilla, emme voineet kuin todeta, että toisella puolella palloa kaikki näytti paljon suuremmalta ja taivaskin uskomattoman siniseltä. Ja se vasemmanpuoleinen liikenne vasta olikin tosi metka juttu! Taksilla tai jalan liikkuessa piti aina muistaa ensin katsoa vasemmalle, jotta pysyi liikenteen mukana, ja ehtihän siinä puolentoista viikon aikana jo mennä pää ihan pyörälle kun suihkussakin vesi kiersi lattiakaivosta pois väärään suuntaan!

Seikkailua ja uusia kokemuksia siis riitti tuolla reissulla monin verroin, ja mieleenpainuvimpina niistä jäi meille ainakin ällistyttävän massiivinen ja ikoninen Harbour Bridge, joka on maailman suurin teräskaarisilta. Sydneyn Oopperatalo yhtenä maailman tunnetuimpana arkkitehtonisena maamerkkinä valloitti myös meidät valokuvauksellisuudellaan. Eräs sykähdyttävimmistä hetkistä matkallamme oli varmasti se, kun onnistuimme hankkimaan liput Sydneyn Oopperatalossa esitettyyn Pähkinänsärkijä -balettiin. Yläparveltakin nähtynä baletti oli valloittava ja taianomainen. Priimaballerinat säihkyvissä puvuissaan ja miessolistit vauhdikkaine tähtisooloineen veivät katsojat sadun unenomaiseen ja lumoavaan maailmaan.     

Lähes tieteiselokuvien tunnelmaa tavoitettiin Sydneyn Royal Botanical Gardens -puutarhassa.

Kukkaloistoa.

Circular Quayn -alueen lähellä järjestetyiltä käsityöläismarkkinoilta löysimme erikoisia matkamuistoesineitä ja erityisen taidokkaita aboriginaalien valmistamia koruja, soittimia ja taidetta, joista osa päättyi matkalaukuissamme tuliaisina koti-Suomeen. Aivan Sydneyn keskustan tuntumassa ja pilvenpiirtäjien silhuettien keskellä sijaitseva häkellyttävä kasvitieteellinen puutarha, The Royal Botanical Gardens vei meidät aivan toiseen maailmaan eksoottisine kasvilajeineen. Yhtä elämyksellinen ja eksoottinen kokemus oli myö,s kun hyppäsimme Darling Harbour – satamassa lautan kyytiin, joka vei meidät läheiseen Taronga Zoon villieläintarhaan. Ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja kiljahduksia aiheuttivat harjaniskaiset liskot, joita vilisti vapaana eläintarhassa opastetuilla kävelypoluilla! Ihailimme suloisia koalakarhuja, lystikkäitä kirahveja lounaalla ja tietysti kenguruita, jotka loikoilivat pensaiden varjossa suojassa paahtavalta auringonpaisteelta.

Tunnelmaa eläintarhasta.

Kirahvien ruokinta-aika.

Aurinkovoimaa hyödyntävä kioski.

Ikimuistoinen ilta; auringon lasku ja villikengurut Canberran maaseudulla.

Kiitämme lämpimästi Turun yliopiston tohtoriohjelma Junoa, Turun Yliopistosäätiötä sekä tietysti omaa kansatieteen oppiainettamme, jotka mahdollistivat antoisan ja ainutlaatuisen konferenssimatkamme Australiaan.

Maija Lundgren ja Maija Mäki